Ilmasto, jossa he asuvat, on kylmä, eikä metallipanssariin kannata pukeutua, koska metalli tarttuu helposti lihaan matalassa lämpötilassa, joten suurin osa heistä käyttää nahkatakkeja, mikä on varusteltuna suhteellisen taaksepäin. Heidän ainoa etunsa aseissa on kahden käden jättiläismiekka. Tuohon aikaan teräksenvalmistustekniikka ei ollut tarpeeksi hyvä. Siksi miekan kuolleisuuden lisäämiseksi terä piti heittää leveäksi ja paksuksi, mikä oli erityisen sopiva viikingeille figuurinsa käyttöön. Käden voiman etuna tämä jättimäinen miekka voi jopa jakaa sotahevosen kahtia.

Toinen viikinkien voimakas ase on heidän sota-aluksensa. Viikinkien alukset eivät ole suuria, mutta niissä on köli, joka on laivan pohjassa keulan ja perän yhdistävä kokonainen puupala, jolla voi olla kiinteä rooli. Se oli tuolloin hyvin kehittynyt ja saattoi lisätä aluksen kykyä vastustaa tuulta ja aaltoja. Viikinkilaivan runko oli erittäin hoikka ja syväys matala, joten se oli nopea ja se pystyi purjehtimaan valtameren yli ja laskeutumaan sisävesijokeen. Se oli erittäin ohjattava ja joustava, joten Vikings pystyi aina käynnistämään yllätyshyökkäyksiä tyhjästä. Näiden alusten keulaan on yleensä kaiverrettu lohikäärmeen pää, joten viikinkilaivaa kutsutaan myös lohikäärmeen päälaivaksi, joka on viikinkien symboli.

Viikinkien tärkein etu piilee kulttuurisessa näkökulmassa. Viikinkikulttuuri on soturikulttuuria, joka on aggressiivinen, erityisesti rohkeutta ajava, ja joka kiinnittää huomiota kaikkien tasa-arvoon, ajaa kollektiivista viisautta ja jolla on joustava ja vaihteleva taktiikka, mikä on odottamatonta. Tämä on vähän kuin se, mitä kutsumme nykyään “susilaumahengeksi”, joten tämän kirjan nimi kutsuu heitä “Susisoturit merestä”. Tällaisella taisteluvoimalla viikingit aiheuttivat Euroopan maille päänsärkyä tuolloin. Esimerkiksi Ranska rakensi joukon linnoituksia pohjoiselle rannikolle, joissa kaikissa oli majakkatornin kaltainen varhaisvaroitusjärjestelmä, mutta linnoitus oli kuollut, ja viikinkien veneet olivat elossa ja pystyivät purjehtimaan ylös joki suistosta tahtonsa mukaan hinaajallaan ja hyökkäsi Ranskan sisäpuolelle, eivätkä linnoitukset pystyneet pysäyttämään heitä ollenkaan. Vuonna 845 jKr. Tanskan kuningas Horrick lähetti kenraali Rannellin vangitsemaan Pariisin, eikä vetäytynyt ennen kuin Kaarle Suuren pojanpoika Kaarle Kalju maksoi 6,000 hopeapunnan lunnaat.